Äidin kasvimaalla raparperin alla sammakolla koti oli kultainen.
Minun äitini kasvimaalla kasvaa myös tämä kuunlilja. En ole varma, onko se samaa lajiketta kuin parvekkeeni Francee, mutta läheltä liippaa. Yksilö on kuulemma kolme vuotta vanha. Se on niin muhkea, että ymmärrän, ettei yritykseni kasvattaa kuunliljoja parvekkeella ollut kovin järkevä. Ehkäpä vien taimet suosiolla äitini hoteisiin maalle ja jätän vain yhden kokeilukappaleen kaupunkiin.
Äitini on vuosien mittaan istuttanut pihamaalleen hedelmäpuun jos toisenkin. Silloin tällöin ne kantavat myös satoa.
Ikivanha valkoherukka on suosikkini. Sen marjat kypsyvät ihanan makeiksi ja miedoiksi. Se on ainoa herukka, jota syön mielelläni raakana, suoraan puskasta.
Ensimmäiset syysleimut ovat jo kukassa.
Olin tyytyväinen nähdessäni, että myös äitini pikkusydänten kukinta on käytännössä jo loppunut ja lehdet ovat alkaneet lakastua. Pelkäsin, että olen hoitanut omia valkoisia pikkusydämiäni väärin. Äiti on saanut pikkusydämet leviämään nelimetriseksi reunukseksi kukkapenkkinsä.
Pionista on jäljellä enää vain lehdet.
Iiriksestä ei sitäkään vähää.
Mutta liljat kukoistavat.
Tämä on kuulemma ensimmäinen kerta, kun äiti on saanut hortensian kukkimaan uudelleen. Vai ymmärsinköhän väärin?
Sormustinkukka on kasvattanut kummallisen, käärmemäisen varren. Kukissa on vielä kastepisaroita - kello on noin kuusi aamulla.
Ampiaiset ja mehiläiset pörräsivät malvapuskassa. Ihme, että sain yhtään kuvaa ilman.
Akileijoista olen aina pitänyt. Jos joku valmistaisi tämän mallisen lampunvarjostimen, ostaisin heti.
Elämänlanka kaunistaa romuraudankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti